Pari viikkoa sitten olimme talousvaliokunnan kanssa Inarissa. Matkan alkuvaiheista jo kirjoitinkin mutta loppuvaiheet jäivät raportoimatta sattuneesta syystä. Tässä olisi muutamia ajatuksia viime viikkojen kirkostaeroamisaallon keskeltä ja tulevaa kirkolliskokousviikkoa ajatellen.
En katsonut Homoiltaa televisiosta suorana, koska istuin talousvaliokuntalaisten kanssa hotellin aulassa parantamassa maailmaa. Seuraavana päivänä matkalla lentokentälle eräs seurueemme jäsen oli saanut viestin, jonka mukaan on käynnissä kirkostaerobuumi. Jatkoimme kotimatkaa.
Seuraavana päivänä palasin arkityöhöni. Uutiset olivat täynnä Homoillasta alkanutta keskustelua, joten katsoin ohjelman netistä. Homoilta ei nyt ollut kovin korkeatasoista keskustelua. Konservatiiviset kristityt ilmaisivat ohjelmassa oman mielipiteensä ainoana totuutena, joten ei ole ihme, ettei kirkon moniäänisyys oikein välittynyt.
Ensimmäinen tunne oli raivo. Kirkon luottamustehtävissä olen oppinut pitkämielisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Olen nykyään sitä mieltä, että kaikki mahtuvat kirkkoon. Ymmärrän, että joku ajattelee, ettei homoparia voi siunata. Itse olen toki eri mieltä. Homoillan jälkeisessä raivossa päätin ryhtyä radikaaliksi. Koska konservatiivit uskovat, että heidän näkemyksensä on totuus, ei ole mitään järkeä olla suvaitsevainen. He eivät koskaan tule olemaan suvaitsevaisia minun ajatuksiani kohtaan. Kompromissia ei voi tehdä yksin.
Seuraava tunne oli uupumus. Itkeskelin kirkon surkeaa tilaa ja toivoin, että tämä keskustelu loppuisi nyt. Ystävien kommentit Facebookissa lohduttivat. Monet näkivät jo valoa ja toivoivat, että nyt alkaisi muutos parempaan suuntaan. Piispatkin saivat viimein suunsa auki. Ihmettelen suuresti, ettei asiaa kirkon puolesta kommentoitu nopeammin. Edustaja Ojalan ideoimat ”kirkon nopean toiminnan mediajoukot” olisivat taas olleet tarpeen.
Nyt raivo ja uupumus ovat vaihtuneet toimintatarmoksi. Seurakuntavaalikampanjoihin tuli aivan uutta voimaa ja kirkosta keskustellaan joka puolella.
Kirkolliskokous kokoontuu ensi viikolla. Useissa ajankohtaisohjelmissa ja lehtijutuissa on tuotu esille, että kirkolliskokouksella on nyt paikka uudistaa kirkkoa. Itse en suhtaudu kovin toiveikkaasti. Vaikka seurakuntalaiset sytyttelevät kynttilöitä suvaitsevaisemman kirkon puolesta, kirkolliskokouksen meno on luultavasti entisellään.
Edustaja Jauhiainen, edustaja Sollamo ja täytetty riekko ovat autuaan tietämättömiä Homoillan jälkeisistä tapahtumista.
En katsonut Homoiltaa televisiosta suorana, koska istuin talousvaliokuntalaisten kanssa hotellin aulassa parantamassa maailmaa. Seuraavana päivänä matkalla lentokentälle eräs seurueemme jäsen oli saanut viestin, jonka mukaan on käynnissä kirkostaerobuumi. Jatkoimme kotimatkaa.
Seuraavana päivänä palasin arkityöhöni. Uutiset olivat täynnä Homoillasta alkanutta keskustelua, joten katsoin ohjelman netistä. Homoilta ei nyt ollut kovin korkeatasoista keskustelua. Konservatiiviset kristityt ilmaisivat ohjelmassa oman mielipiteensä ainoana totuutena, joten ei ole ihme, ettei kirkon moniäänisyys oikein välittynyt.
Ensimmäinen tunne oli raivo. Kirkon luottamustehtävissä olen oppinut pitkämielisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Olen nykyään sitä mieltä, että kaikki mahtuvat kirkkoon. Ymmärrän, että joku ajattelee, ettei homoparia voi siunata. Itse olen toki eri mieltä. Homoillan jälkeisessä raivossa päätin ryhtyä radikaaliksi. Koska konservatiivit uskovat, että heidän näkemyksensä on totuus, ei ole mitään järkeä olla suvaitsevainen. He eivät koskaan tule olemaan suvaitsevaisia minun ajatuksiani kohtaan. Kompromissia ei voi tehdä yksin.
Seuraava tunne oli uupumus. Itkeskelin kirkon surkeaa tilaa ja toivoin, että tämä keskustelu loppuisi nyt. Ystävien kommentit Facebookissa lohduttivat. Monet näkivät jo valoa ja toivoivat, että nyt alkaisi muutos parempaan suuntaan. Piispatkin saivat viimein suunsa auki. Ihmettelen suuresti, ettei asiaa kirkon puolesta kommentoitu nopeammin. Edustaja Ojalan ideoimat ”kirkon nopean toiminnan mediajoukot” olisivat taas olleet tarpeen.
Nyt raivo ja uupumus ovat vaihtuneet toimintatarmoksi. Seurakuntavaalikampanjoihin tuli aivan uutta voimaa ja kirkosta keskustellaan joka puolella.
Kirkolliskokous kokoontuu ensi viikolla. Useissa ajankohtaisohjelmissa ja lehtijutuissa on tuotu esille, että kirkolliskokouksella on nyt paikka uudistaa kirkkoa. Itse en suhtaudu kovin toiveikkaasti. Vaikka seurakuntalaiset sytyttelevät kynttilöitä suvaitsevaisemman kirkon puolesta, kirkolliskokouksen meno on luultavasti entisellään.
Edustaja Jauhiainen, edustaja Sollamo ja täytetty riekko ovat autuaan tietämättömiä Homoillan jälkeisistä tapahtumista.
Kommentit